Viiran ja Raikun pentuprojekti

Viiran omistaja Riikka on yksi parhaita ystäviäni ja olemme eläneet kauemmin ystävinä kuin ettemme olisi toisiamme tunteneet. Alunperin Saletisti-kennelkin piti perustaa yhdessä. Riikka oli kuskina käydessäni ensi kertaa katsomassa Kuroa Turussa. "Mä oon nähnyt niin paljon koiranpentuja, ettei niillä ole muhun mitään vaikutusta. Sitä paitsi halua Rottweilerin". Neljä viikkoa myöhemmin Kuron veli Vertti muutti Riikan luokse. Siitä asti kun kävin ensimmäisen kerran Famolaksen Niinan luona ja tämän porokoirauros Sello parkkeerasi itsensä viereeni, olen haaveillut omasta porosta. Kun Riikan tuttavapiiristä alkoi sitten tulemaan kyselyjä tämän poronartun mahdollisista pennuista, päädyimme teettämään yhdessä Viiralle pennut. Viira on siis jalostuslainassa minulla ja pennut tulevat mitä todennäköisemmin kasvamaan luonani täällä Kouvolassa. Ei ole kuitenkaan mahdotonta, että pennut kasvavat Riikan luona Espoossa.

​

"Viira on reipas mutta pohdiskelevainen porokoiraneiti. Viira haluaa yleensä aina ensin pohtia kaikki uudet asiat ja sitten vasta päättää miten tähän asiaan reagoidaan. Kulkee mutkattomasti mukana arjessa, suurimmaksi osaksi vapaana muutaman metrin päässä tepsuttaen. Viira on pätevä tallikoira, se tietää missä saa mennä ja mihin ei saa mennä ja esimerkiksi odottelee kiltisti tarhan ulkopuolella istuksien kun emäntä hyörii tarhassa hevosten kanssa. Viira ottaa vieraat vastaan iloisesti ja pyrkiikin ensimmäisenä syliin kun on jotenkuten sinuiksi päästy. Vieraita koiria kohtaan Viira on yleensä jonkin verran varauksellinen mutta on siitäkin (ja keppien omimisesta) huolimatta saanut monta hyvää koirakaveria. Nuoremmilleen yleensä irvistelee kun ilmoittaa haluavansa etäisyyttä mutta ei ole rähissyt tai lähtenyt rähinään mukaan. Riistaviettiä Viiralla on sen verran että liikkuvan perään lähdetään suht herkästi ja onhan neiti parikin hiirtä saanut tallilla kiinni. Korvat kuitenkin säilyvät mukana ja jahti keskeytetään jos emäntä siitä (yleensä kyllä melko kovaäänisesti) huomauttaa. Komentelusta voi tosin tulla poroselle paha mieli ;) ja Viira onkin siinä mielessä pehmeä koira että ottaa herkästi itseensä joskin sen verran kova ettei muistele menneitä sen kummemmin."

 

Lähdimme etsimään Viiralle sulhoksi tervettä, sosiaalista ja reipasta, käyttämätöntä urosta. Jalostustoimikunnalta tuli viime keväänä suositukseksi mm. Nutukas Porositeetti joka valikoitui listani ykköseksi pitkälti sukutaulun puolesta. Tämän isoisä kun sattuu olemaan tuo sydämeni valloittanut Sello. Lisäksi tämän isoäiti oli rotuunotettu. Lähtiessäni selvittämään Porositeetin yhteystietoja, sain samalla kasvattajalta tietää, että tämän pentueveli Poropeukalo asustaa tässä Kouvolan kupeessa. Logistisistä syistä kävimme siis ensin Poropeukalon luona ja loppu on historiaa. Raiku on luonteen osalta täydellinen sulhanen Viiralle ja tasapainoittaa Viiraa myös ulkoisesti. Näyttelyistä Raiku on saanut H:n ja kritiikkiä on lähinnä tullut pitkäkarvaisuudesta, joka on siis perua 70-luvulta, jolloin lapinkoira ja porokoira olivat vielä samaa rotua. Pennut tulevat kuitenkin todennäköisesti olemaan pääasiassa lyhytkarvaisia, sillä pitkäkarvaisuus on väistyvä ominaisuus. Optimaallisinta olisi, jos pennut saisivat emältään turkin säänkestävyyden ja isältään hieman hapsumaisuutta.

 

"Raiku on äärimmäisen fiksu ja sosiaalinen tapaus, tykkää toisista koirista ja ihmisistä kovasti. Se tulee kaikkien kanssa toimeen. Kotioloissa ottaa vieraat onnellisena vastaan, todennäköisesti auttaisi murtovarkaat kantamaan tavarat autoon osoitettuaan ensin missä vara-avain on.Raiku on "kaikkien kaveri"-tyyppiä, eikä pelkää ketään eikä mitään. Perusolettamus on "kaikki rakastaa mua" ja usein saakin pakit ensiyrittämällä, mutta ei lannistu vaan koittaa todennäköisesti hetken päästä piirittää unelmiensa naista (jokainen vastaantuleva) uudestaan. Omistajalta vaatii kärsivällisyyttä ja kieroutunutta huumorintajua. Raiku on reaktiivinen ja vaatii kaiken huomion töissä, muuten toteaa homman olevan aivan turhaa ja poistuu paikalta. Se on kuitenkin helposti motivoitavissa. Raiku ei kuitenkaan koskaan koita päästä helpommalla, on mielellään kaikessa mukana ja antaa itsestään 110% kaikessa mitä tekee. Riistavietti on lähes olematon ja Raikun paras ystävä onkin perheen kani."

​

Perjantaina 17.4. Viiran lämmöt lähtivät nousuun joskus puolen päivän tienoilla. Lähdimme iltapäivällä Joikun luokse astutusreissulle ja tullessamme takaisin n. seitsemän pintaan, Viiralta oli mennyt sikiövedet.

 

Viiran ensimmäinen pentu, 300g painava tumma uros, syntyi taka-asentoisena muutaman selvän
supistuksen tuloksena ja ensikertalainen äiti tajusi heti jutun juonen. Toisin kuin kaikissa kirjoissa sanotaan, Viira ei osoittanut ruokahaluttomuutta, pahaa oloa tai löysää suolensisältöä ennen synnytystä. Vasta ensimmäisen pennun jälkeen tuli huono olo ja sitten oksennettiinkin koko vatsan sisältö - pääsinpähän ensimmäistä kertaa näkemään miltä jälkeiset näyttävät ;)

 

Toinen pentu syntyi vähän vajaa kahden tunnin kuluttua, yhdeksän aikoihin. Olimme käyneet liikuttamassa Viiraa, jotta supistukset alkaisivat uudelleen, mutta sen verran jalat ristissä käveltiin, että pentu olisi varmaan syntynyt ilman tätäkin. Jälleen muutama selkeä supistus ja tällä kertaa etuasennossa maailmaan saapui merkkivärinen 303g painava merkkityttö.

Olimme alunperinkin epäilleet pientä pentuetta ja kun Viira muutaman pienen supistuksen jälkeen
rauhoittui hoitamaan pentujaan ajattelimme, että tämä on tässä. Varmuuden vuoksi kuitenkin käytin Viiraa ulkona pariin otteeseen. Vähän puolen yön jälkeen tulimme pieneltä kävelytykseltä ja muutaman pienen supistuksen tuloksena tuli nesteitä ulos. Tämä sai minut ja Viiran omistajan huolestumaan. Entä jos siellä on vielä pentuja jäljellä? Yritin neuvojen mukaista fergusonin refleksiä, mutta eihän kaltaiseni untuvikko sitä osannut oikein tehdä. Ei kun soitto eläinlääkäriin ja päivystykseen. Eläinlääkärillä röntgenkuva paljasti, että pentuja oli jäljellä vielä kaksi. Viira sai oksitosiiniä ja kalkkia sekä "sokerivettä" suonensisäisesti. Lisäksi eläinlääkäri stimuloi kohdun kattoa muutamaankin otteeseen. Mitään ei tapahtunut, kunnes yhtäkkiä Viira ihan itsekseen synnytti. Pentu oli ulosteen tahrima ja odotetusti kuollut, vaikka ei ollut edes synnytyskanavassa kauaan ollut. Oli siis kuollut jo aikaisemmin tai muuten vain "heikko" eikä kestänyt synnytystä.

Sitten se viimeinen pentu. Kävelytimme Viiraa ja toivoimme synnytyksen alkavan, mutta kun eläinlääkäri ei edes tuntenut pentua, päätimme lähteä siltä yöltä kotia. Viira oli saanut kaikki mahdolliset supistuksia edesauttavat lääkkeet ja loppu olisi siitä kiinni. Seuraava askel kun olisi leikkaus eikä ketään hyödyttänyt tehdä sitä yöllä. Olimme kotona kolmen pintaan aamulla ja nyt paremmin oppineena yritin fergusonin refleksiä uudelleen. Onnistuin toteuttamaan sen, mutta tuloksia emme saaneet aikaan. Päätimme antaa Viiran levätä ja laitoin itselleni viideksi kellon herättämään. Heräsin itsekseni hieman ennen viittä todetakseni, että pentuja oli edelleen vain kaksi. Käytin Viiraa ulkona, mutta mitään ei tapahtunut. Ei kun sormet emättimeen ja hieromaan. Sain Viiran ponnistamaan useaan otteeseen, mutta itsestään Viira ei saanut mitään aikaiseksi. Tunsin sormen päässä nenän, mutta en onnistunut saamaan pentua ulos. Luovutin ja aloitin uudestaan useaan otteeseen; tiesin, että pentu olisi saatava nyt ulos, jos haluaisimme sen syntyvän elossa. Lopulta oli annettava periksi. laitoin kellon herättämään seittemältä ja varauduin henkisesti leikkausta varten.

Seiskan pintaan, taas ennen kelloa, nousin huomatakseni että pentuja oli edelleen kaksi. Vein Viiran ulos ja päätin kokeilla vielä kerran. Sain aikaan supistuksen, tunsin edelleen nenänpään, mutta kun vedin sormeni ulos, huomasin niissä olevan liman olevan vihertävää. pentu oli siis alkanut mädäntyä. Ei kun soittoa eläinlääkärille. Tämä oli kuitenkin sitä mieltä, että yrittäisin vielä fergusonin refleksiä ja tämä tuntui olevan luottavaisin mielin, että saisimme pennun ulos. Eli ei kun yrittämään. Tässä vaiheessa mentiin jo aikamoisella tahdonvoimalla. Emme saatana vieköön veisi emoa keisarinleikkaukseen yhden kuolleen pennun takia. Olin saanut muutaman vinkin eläinlääkäriltä ja pikku hiljaa tuntui, että pentu siirtyi eteenpäin. Nyt olin jo aivan varma, että kyllä tämä ulos saadaan vaikka väkisin. Ja lopulta se luiskahdus kävikin ja Viiran emättimestä roikkui puolikas koiranpentu.

Onnistumisen huojennus oli kuitenkin hyvin lyhytaikasita sillä pentu liikkui. Se oli elossa! Vastoin kaikkia odotuksia Viira oli synnyttänyt elävän pennun! Minä ja Riikka purskahdimme itkuun ja yritimme saada väsyneen Viiran huomaamaan pentunsa. Pentu oli vielä istukassa kiinni ja istukka Viiran sisällä, joten jouduimme vielä sitomaan itse napanuorankin. Muuten Viira oli lauantaiaamuna synnyttänyt potran 295g painavan pojan.

En ole eläissäni kokenut yhtä puhdasta iloa, kun mitä tämän pojan maailmaan saapuminen aiheutti. Hyvin pitkä yö päättyi lopulta onnellisesti ja luotto itseeni kasvattajana kasvoi valtavasti. Tiedän, että vastoinkäymisiä tulee vielä ja paljon, mutta tämä onnistuminen opetti paljon.