Saletisti-kennelin synty
Saletisti-kennel sai alkunsa syksyllä 1995, kun kolmiluokkalaisen Sanna-tytön yksinhuoltajaisä toi perheeseen ystävältään saadun, seitsemän vuotiaan Suomenlapinkoira-uroksen. Koira, Kusti nimeltään, eli tavallisen perhekoiran elämää, kulki perheensä mukana mökillä, tuli tytön kainaloon nukkumaan pyydettäessä, antoi tassua makkarasta ja söi marketin kuivamuonaa kotiruoalla höystettynä. Koskaan ei Kustia tarvinnut eläinlääkärissä käyttää, ei edes sen viimeisellä matkalla - siitä huolehti mökkinaapurin metsämies.
Oli vuosi 2004. Tuo kolmasluokkalainen tyttö oli jo isoksi kasvanut ja lähtenyt maistamaan työelämää. Kotona oli kissa, mutta mieleen oli jäänyt lapsuuden ja varhaisteinivuosien paras ystävä, musta karvapallo Kusti. Mahtaisikohan sen sukulaisia vielä olla jossain? Kustin rekisteritodistusta ja muita papareita oli ollut aina hauska selata. Ne olivat jo aikaa sitten jonnekin kadonneet, mutta nimen muisti vielä, Guorzzu, ja sukutaulussa oli ollut joku Kalikkakaula ja Poromiehen Kupru - hassuja nimiä, joten olivat jääneet mieleen. Netistä löytyi lapinkoirien foorumi - lapikas.net. Sinne laittoi nuori nainen kyselyn - ja sai vastauksen.
En ollut ainoa, johon Kusti oli jättänyt lähtemättömän vaikutuksen. Eräs toinenkin nuori nainen oli tähän pentuna rakastunut, parhaan ystävänsä vanhemmat kun lapinkoiria kasvattivat. Suomenlapinkoirilla on tapana valloittaa ihmisten sydämet - ja niin oli käynyt myös Niinalle. Tämä oli perustanut oman Famolas-kennelinsä, jonka toisen pentueen isänä toimi Tsalmo - Kustin velipuoli. Tästä tiedosta heräsi kipinä, joka roihahti 23.5.2007, kun Niina soitti Sannalle, että Famolas Anselmi on nyt sitten saanut turkulaisen Tatsy-nartun kanssa eilen viisi pentua. Vuorokautta myöhemmin olin yhden pennuista itselleni varannut.
8 viikkoa myöhemmin kävimme hakemassa Pontuksen. Nimi tosin oli omassa mielessä ollut ensinäkemisestä asti Kuro, joka tarkoitti mustaa japaniksi. Olin kovinkin ovela kun nimesin mustan pennun Mustiksi. Vaikka koiria oli lapsuudessa ollut ja niistä olin paljon lukenut etukäteen, en ollut todellakaan varautunut oikeaan koiranomistajan arkeen. Ensimmäiseksi tunsin hirveätä syyllisyyttä - kuinka väärin olinkaan Kustia lapsena kohdellut. Kuro opetti minulle, mitä on omistaa koira, omata nelijalkainen kumppani, ja kärsi kaikki virheideni seuraukset. Kuron kautta myös rakkauteni suomenlapinkoiriin vain kasvoi ja löysin aivan uudet sosiaaliset ympyrät. Kuro opetti minulle kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä - anteeksiantoa ja ymmärrystä. Siitä tuli korvaamaton osa elämääni ja se kulki kanssani kaikkialle.
Alusta alkaen Kuroa oli tarkoitus käyttää jalostukseen. Kuron kanssa treenattiin lajia jos toistakin, käytiin näyttelyissä ja oltiin tekemisissä lappalaiskoirayhteisön parissa. Tätä edesauttoi se, että ystäväni Riikka "vahingossa" otti itselleen Kuron hakureissulla tämän veljen Vertin. Ja mikäs sen hauskempaa kuin hyvän ystävän kanssa pienten veljesten kasvattaminen. Valitettavasti kuitenkin Kuron emällä puhkesi addison ja myöhemmin Vertillä epilepsia, joten jalostustoiveet haudattiin lopullisesti 2012 kun Kuro päätettiin hormonitoiminnan tasoittamisen vuoksi kastroida.
Kuron alkuperäinen jalostusajatus oli kuitenkin herättänyt minussa kipinän kasvatustoimintaan. Kaveria Kurolle oli katseltu ja keskusteltu pidemmän aikaa, kunnes 2010 lopulla silmiin osui Lahtelaisen kennelin ilmoitus tulevasta astutuksesta. Urosehdokkaana Cantavia Kodinonni, huimat 203 pistettä luonnetestistä pokannut uros. Viestiä lähetin samantien ja 27.3.2011 kävin hakemassa onnistuneen näyttelyreissun päätteeksi Vanilla's Honey Finnish Designin sijoitukseen. Tytölle tuli nimeksi Donna, tällä kertaa italialaisen teeman mukaan. Tyttönen oli kuvissa ollut sen verran poseeraava sorttia, että leidimäinen nimi oli ehdoton.
Donnan kanssa opin hyvin nopeasti ettei yhden koiran kasvattaminen vielä mestariksi tee. Ja ennen kaikkea ettei yhdet opit sovi joka koiraan. Sijoitustoiminta toi myös muutamat uudet käytännöt koiranomistamiseen; lähinnä psykologisen vastuun, joka painoi Donnan kasvatuksessa. Tieto siitä, että tekemäni virheet eivät koskeneet omaa koiraani vaan sijoituskoiraa painoivat omallatunnolla aina satunnaisesti. Kaiken kaikkiaan sijoituskoiran omistaminen oli kuitenkin positiivinen kokemus. Paitsi edullinen vaihtoehto rotukoiran hankintaan, sijoituskoiran kanssa kasvattajan tuki oli normaaliakin lähempänä. Donnalle löytyi hoitopaikka aina kasvattajan luota, näyttelyitä maksoimme puoliksi ja pääsi Donna kahdesti Tallinnaankin esittelemään taitoja. Sijoituskoiran hankkiminen oli erinomainen päätös - pitkälti Vanilla's Honey kennelin omistajan Marjon ansiosta.
Mitä enemmän olin tekemisissä koirieni kanssa, sitä enemmän haluni antaa oma panokseni tämän upean rodun säilyvyydelle kasvoi. Keväällä 2014 päätin sitten lähteä kennelliiton järjestämälle kasvattajan peruskurssille ja sen läpäisinkin heti ensiyrittämällä. Kesällä 2014 Donna astutettiin Lappjuscan Bjarnella ja sai neljä pentua Vanilla's Honey kenneliin. Tämän myötä sijoitussopimuksemme ehdot täyttyivät ja Donna siirtyi kokonaan nimiini. Allekirjoitin syksyllä 2014 kasvattajasitoomuksen ja kennelnimianomus Saletisti-nimellä lähti eteenpäin.
​
Loput tarinasta onkin sitten luettavissa tämän sivuston muilta sivuilta.
